Harald Fredrik Ekström: "Aito bolseviikki"




Tutkimuksen kohteena on espoolainen Harald Henrik Ekström (1.4.1890-30.8.1918) joka liittyi vuonna 1917 Espoon järjestyskaartiin, joka myöhemmin muutti nimensä punakaartiksi. Hän oli ammatiltaan sekatyömies, eikä hänellä ollut omaa perhettä. Esikunnan pöytäkirjoissa Ekströmiä luonnehditaan lakkoiluun yllyttäjäksi ja huonoksi työmieheksi, “aidoksi bolseviikiksi”. Hän antautui suojeluskuntalaisille sodan loppuvaiheessa ja hänet vietiin vankileirille Turkuun, missä hän kuoli munuaistautiin (30.8.1918). 

Hän oli syytettynä muun muassa maanpetoksesta sekä useasta murhasta. Tuon ajan suojeluskuntain lainsäädännön nojalla tuomittiin elinkautiseen. Lopullinen tuomio oli “ankarin mahdollinen rangaistus, mitä nykyään voi antaa” ja perusteina tuomiolle oli muun muassa: “Vanki on vaarallinen henkilö, jota kukaan ei tälle paikkakunnalle kaipaa”. Ekström anoi Valtiorikosylioikeudelta armahdusta elinkautisesta tuomiosta, joka hänelle oli langetettu valtiopetoksesta, ryöstöstä ja avunannosta murhaan, mutta ei saanut sitä. Hän kiisti osallisuutensa itse tekoihin, mutta myönsi olleensa paikalla osassa tapauksista, kuten Albergan asemalla, kun poliisit ja nimismies vietiin teloitettaviksi. Ekström oli myös myöntänyt osallisuutensa ase-etsintöihin kahdessa talossa.



















“Ottanut osaa kapinallisten hyväksi toimeenpantuihin ase-etsintöihin ja ryöstöihin,
Espoon kunnan varojen kiristämisyritykseen, Espoon piirin nimismiehen ja poliisien
vangitsemiseen"

Tulkinta, joka perustuu vuoden 1918 lakien ja nykyisen oikeusajattelun varaan

Harald Ekströmiä syytettiin muun muassa virkavallan väkivaltaisesta vastustamisesta, punakaartiin liittyneenä vallankumousyrityksestä sekä useista ryöstöistä ja kiristyksistä. Lisäksi häntä syytetään yhteydestä kahteen murhaan, tosin syytetty kiistää olleensa rikospaikalla.
Ekström olisi vuonna 1918 saanut jo kansankiihotusaikeistaan ja tapoistaan “ankarimman mahdollisen tuomion” riippumatta siitä, löytyi häntä vastaan todisteita tai ei. Hänet tuomittiin elinkautiseen, joka käytännössä tarkoitti lähtöä vankileirille Turkuun. Hänelle ei myöskään annettu mahdollisuutta puolustautua esimerkiksi lakimiehen turvin, eikä hänen kiistäessä tekoaan vedottu minkäänlaisiin fyysisiin todisteisiin, joilla hänen tuomitsemisensa useisiin rikoksiin olisi oikeuskelpoista. Hänet olisi tuomittu soveltaen vuoden 1889 rikoslakia.



Nykyoikeuden tulkinnan nojalla hänet olisi todennäköisesti tuomittu epäiltynä murhista elinkautiseen vankeusrangaistukseen. Lisäksi syytetty olisi saanut kapinaan osallistumisesta usean vuoden ehdottoman vankeusrangaistuksen sovelluksena vuoden 1998 säädetyn rikoslain 16. luvun 1. pykälän perusteella. Toisaalta on kiistanalaista voiko pelkkien syytösten ja vahvojen konkreettisten todisteiden puuttuessa päätyä samanlaiseen rangaistukseen, kuin vuonna 1918. Osaltaan oikeuden päätöksestä tulee kuva, että tuomioon vaikutti syytetyn oma persoona. Kuolemantuomiota hän ei kuitenkaan olisi saanut, sillä Suomen lainsäädännössä ei ole olemassa kuolemantuomiota humanistisista syistä. Näiden sovellusten lisäksi hänen toimintaansa voidaan soveltaa rikoslakia ihmisyyttä vastaan (rikoslain 11. luvun 3. pykälän 2. momentti).

Oman matkan kuvaus

Aloitimme tutkintatyön tutustumalla tuomittuun henkilöön (Harald Fredrik Ekström) annettujen dokumenttien pohjalta. Tutkimme Suomen Sotasurmat -sivustolta tarkat yksityiskohdat tapauksen kuvausta varten. Tutkimme sen jälkeen tapahtuman aikaisista sanomalehtiartikkeleista ja oikeudenkäyntipöytäkirjoista, mistä häntä syytettiin, ja miten häntä kohdeltiin. Kerättyjen tietojen perusteella aloimme vertaamaan vuoden 1918 lainsäädäntöä nykypäivän lainsäädäntöön, ja sen pohjalta kirjoitimme yhtenäisen mietinnön siitä, miten nämä kahden eri aikakauden lainsäädännöt eroavat toisistaan.






Tekijät: Ella Ranta, Erik Lehti ja Maiju Riskala

Huom! Tekijät ovat Etelä-Tapiolan lukion abiturientteja. Heidän tulkintansa sisällissodan ajan tapahtumista on heidän omansa.

Kommentit

Suositut tekstit